Kolumni: Karkkimarkoista villasukkiin
Naapurin Millan kanssa olimme ala-asteikäisiä, kun pyöräilimme Noormarkun markkinoille. Ne olivat syksyn kohokohta. Fillari kiilsi puhtauttaan ja taskussa polttivat vanhempien antamat markkinamarkat.
Ilmassa oli syksyn ihanaa kirpeyttä. Huiskimme menemään pyörillämme kuin mitkäkin kisaajat. Ja voi että, kun markkina-alue näkyi silmissämme, millaisen tunteen se aiheuttikaan. Katsastimme kojuja, mutta tärkein oli tietysti paikka, josta saa ostaa kassillisen makeisia. Nappasimme ne mukaamme ja hetken markkinoilla oltuamme polkaisimme takaisin kotiin. Pian oli maha kipeänä nameista.
Kun vuosia tuli lisää, muuttuivat markkinatkin mielessä. Teini-ikäisestä ei enää tuntunut samalta. Karkkikassi ei ollut enää markkinoiden päätavoite. Eikä äidin ja isän antamat rahat tuntuneet enään samalta. Sääli sinänsä. Sillä yläasteikäisenä paikalle mentiin "notkumaan" ja "kiertämään". Jospa näkyisi tuttuja tai vielä parempi olisi, jos törmäisi ihastukseensa. Joskus taidettiin odottaa enemmän iltaa, jolloin markkinat suljettiin. Silloin juhlittiin kylällä kavereiden kanssa. Joskus vähän liiankin edestä.
Nyt suuntaan markkinoille uusvanhan perinteen mukaisesti. Vanhempieni luokse kokoontuu koko perhe ja ystäviä. Kävelemme sään salliessa koulun kentälle, ostelemme paikallisten tuottajien herkkuja ja siskonlapsille käsinkudotut villasukat. Nautin tuhannesti tunnelmasta, oman rakkaan paikkakunnan tapahtumasta. Mahtavinta on, kun kävellessä törmää tuttuihin. Sellaisiin, joita ei ole vuosikausiin nähnyt. Ilman täyttää iloisuus ja puheensorina.
On varmasti monia, jotka ajattelevat markkinoista samoin. Ne ovat pienen kylän suola, vaikkakin nyt kaupunginosan. Markkinat ovat monien joukossa yksi tärkeimmistä tapahtumista, joita lapsena olen kokenut. Ne ovat osaltaan juurruttaneet minut Noormarkkuun. Ne ovat luoneet muistiini iloisia ja kaihoisia jälkiä. Toivottavasti tulevillakin markkinoilla törmään tuttuihin ja sukulaisiin. Erityisesti niihin teini-iän kavereihin.
Tanja Virtanen
