Kolumni: Potkukelkka liitosmittariksi

Potkukelkka, tuo maanteidemme viaton ajopeli, onkin ehkä paljastavampi väline kuin moni uskoo. Sitä kun ymmärtäen tutkii ja herkällä korvalla kuulostelee, saattaa löytyä jopa apua hankalaan kuntarakenneuudistukseen.

Potkukelkkoja esiintyy potkukelkkarajan takana suurten kaupunkien ulkopuolella. Siellä ne saavat toteuttaa luontaisia taipumuksiaan kuljettaen nuoria ja vanhoja sekä näiden erilaisia taakkoja liukkaasti sujahtaen tai turvallisesti tukien. Potkukelkkavyöhykkeellä vallitsee useimmiten sellainen yhteisöllisyyden aste, ettei kelkan korvaan tarvita edes ketjulukkoa. Kuka nyt varastaisi kelkan, kun kerran Kaarina sitä tarvitsee.

Voidakseen hyvin potkukelkkakansalla pitää olla potkuttelumatkan päässä kauppa tai ainakin kauppa-auto, mieluusti myös terveysasema ja apteekki, sekä pankki tai edes automaatti. Omasta kirjastosta lainatut kirjat kulkevat mukavasti kassissaan kelkan penkillä.

Ymmärtävätkö isojen keskusten johtajat isoine ja nopeine autoineen maailmaa, jossa perille päästään potkuttelemallakin ja jossa hiekoituksia tehtäessä otetaan huomioon myös se, että kelkalla pääsee liikkeelle? Voiko näin erilaisia kuntia yhdistää ilman, että joku kärsii kohtuuttomasti?

Potkukelkka, kuten potkukelkkakansalaisetkin, kukoistavat rauhallisessa ja asiantuntevassa ohjauksessa, jossa suurin ja nopein ei aina ole parasta. Painoa pitää osata siirtää jalakselta toiselle oikeassa kohdassa. Irtokiviä on hallitusti väistettävä lujassa vauhdissa. Muuten käy hassusti, kunnan ja sen kelkkailijoiden.

Potkukelkkaa oppii ohjaamaan vain harjoittelemalla. Sitä ei osaa ajaa auton ajokortilla, mikä on kaupunkilaisserkuilla suoritettujen testien kertoma totuus. Tottumattomissa käsissä kelkka pyrkii kohti ojanpiennarta ja vie pahimmassa tapauksessa jalaksilla seisojan muassaan. Onko isoja alueita hallinnoivilla aikaa opetella potkukelkkailua? Kenties se pitäisi asettaa ehdoksi, ennen kuin pienet yhdistetään isoihin. Että kaikilla olisi hyvä olla.

Tuuli Heervä